Viikinkikuningas Ragnar osa 3

20-viikkoisena Ragge oli vahva ja komea poika. Painoa mahtavat 1700 g ja aloin jo toivoa minipennun kasvavan vielä kunnon kollin mittoihin! Mieleltään kuningas olikin nimensä veroinen. Sisukas liikuntaharjoittelu hurjalla tahdonvoimalla tuotti eräänä iltana hartaasti odotetun tuloksen: Ragge hyppäsi ihan itse keittiön tuolille. Merkitsin onnellisena päivämäärän muistiin, 21.8.2007, ja seurasin ylpeydestä hykertelevän pikkumiehen iloa onnistumisestaan niin monen kirvelevän epäonnistumisen jälkeen. Ragnar loikki tuolilta pöydälle ja samaa tietä takaisin, ja vielä uudelleen ja uudelleen... Minulla oli todella peräänantamaton ja sitkeä siperiankissa, aito selviytyjä.

Ragnarin ystävyys Oskun kanssa syveni, vaikka ajoittain ilmassa leijui hienoista kilpailua sylipaikasta =). Yöt nukuin tiiviisti saarrettuna, kahden kollin liimautuessa kummaltakin puolelta aivan kiinni kylkeeni. Ragnar irrottautui Ellin ja mummokisun "tyttömeiningistä" ja toimi monella tapaa hyvin Oskun kaltaisesti: tuntikausien hiljaista mietiskelyä herraseurassa, ihmismammalle kurnuttelua ja leppoisaa sylikehräilyä aina tilaisuuden tullen. Tytöt saivat touhottaa kotileikkejään ihan vain keskenään, tosikolleja ei imetetä ja pestä lakkaamatta...

Maailman eläinten päivänä 4.10.2007 Ragnar tuli mukaani töihin, luennon aiheena oli suomalais-ugrilainen varhaiskulttuuri, jota hän kuunteli puoliksi torkkuen oppilaiden rivissä tuolilla (Miten nopea sopeutuminen luokan tavoille!). Välitunti ulkona Markon kanssa oli kuitenkin paljon hauskempi, ja siitä piristyneenä kuningas päätti ihan itse siirtyä luennoimaan mamman tilalle... Ja kieltämättä: oppilaat seurasivat hyvin tarkkaavaisesti ja pirteinä Ragnarin osuutta oppitunnista. Kerrottakoon, että koko työpäivä oli vain kahden tunnin mittainen, joten urakka oli kevyt kissallekin...
(Odottelen lisää kuvia tästä päivästä, koska oppilaani ovat taitavia valokuvaajia, ja Ragnar ikuistettiin useaan otokseen.)

Puolivuotias Ragge oli uljas näky: nuoren siperialaiskollin piirteet hahmottuivat voimakkaina aiemman palleroisen vauvelinaaman tilalla ja paino kiipesi yli kolmeen kiloon. Tiheä turkki tuntui terveen karkealta käteen ja tiesin, että Ragnar oli voittanut kamppailunsa vammojaan vastaan. Vain aavistuksen köyryssä pysyvä selkä ja John Wayne-tyyliin keinahteleva askel paljastivat liikkumisen ongelmat.

Ragnar nautiskeli rauhallisesta elämästään, ja yritti toisinaan harjoitella lisää hyppykorkeutta, vaikka vielä ei metriin päässytkään. En silti pitänyt mitään enää  mahdottomana, kuningas oli osoittanut voimansa. Joinakin iltoina Ragge  vaati puskien ja kuuluvasti kehräten ylimääräistä selkähierontaa: arvelin, että pientä särkyä saattoi olla, ja eteeni makuulle asettunut kolli rentoutuikin ilmiselvästi, kun silittelin ja painelin hellästi niskan ja lapojen kiristyneitä lihaksia.

Nyt oli myös aika muistaa, että vammastaan huolimatta  Ragnar oli ihan oikea kolli. Uskaltaisinko antaa pojan rauhoitettavaksi kastraatiota varten? Mikään ei vielä viitannut hormonitoiminnan hyrinään, mutta kun se hetki koittaisi, olisin jo pahasti myöhässä (hiljaiset kotikollit voivat astua naaraan viiksikarvankaan värähtämättä jo ennen kuin alkava kiima edes on omistajan tiedossa). Nyt piti ratkaista, kestäisikö Ragge kevyen nukutuksen, vai pitäisikö minun sijoittaa punainen kultakollini toiseen kotiin. Varasin ajan eläinlääkärille leikkaus-mahdollisuuden arviointiin. Toivoin hartaasti, että Ragge voidaan leikata turvallisesti, ja voin pitää hänet ikiomanani!

Ja kyllä vain! 9.11.2007 eläinlääkäri tarkisti Ragnarin kunnon (erinomainen) ja painon (huimat 3,6 kg), ja ilmoitti kollin kestävän kastraation aivan hyvin. Samalla nukutuksella otettiin röntgenkuva selkärangasta, ja sepä olikin täysin kunnossa. Ragnarin kömpelyys ja varhaiskehityksen viivästyminen johtui siis jostain muusta syystä (mahdollisesti lievä neurologinen häiriö). Enää ei voinut todellakaan puhua kääpiökasvuisesta kissasta, joten iloisesti hehkuttelin jo näyttelykastraatin uraakin pikku-ukolleni. Hieno poikahan Ragge oli - ja mikä parasta: vahvassa kunnossa! Minun silmissäni Ragge oli kaunein ja kultaisin siperiankissa mitä kuvitella saattaa, ja samaa mieltä olivat myös Elli ja Muru: tyttöjä olisi jännittänyt kovasti vaikkapa Porin näyttely, jos ei Ragge olisi ollut mukana... Varsinkin Muru kaipasi häkissään tyynenä torkkuvan Ragnarin kylkeen, ja siinä turvassa vieras paikka ei enää näyttänytkään niin pelottavalta.

10 kk ikäinen Ragnar oli  massiivinen ja muhkeaturkkinen kastraattipoika. Paino-ongelmiakin meillä hiukan oli (5,2 kg!!!), kun Ragge ei selvästikään osannut säädellä nälkäänsä. Kerjäävä kultapallero päivysti valppaana keittiössä ja onnistui varsin usein saamaan herkkupalan jos toisenkin. Hellä taputus pehmeällä tassulla satunnaisen jääkaapilla kävijän polveen ja hellittämättömän toiveikas katse suoraan silmiin toimivat tehokkaasti. Liiankin tehokkaasti: jouduin laatimaan jäätävän Ragge-ohjeen jääkaapin oveen. "Ei nakkeja ja juustoja Ragnarille!" Käytännön ruokailu kissalassa järjestyi siten, että lattiatasolla olevassa kupissa tarjottiin vain kevytraksuja, ja tiskipöydällä sitten tukevampaa ruokaa muille kissoille. Ragge sai vielä erikseen vähärasvaista lihaa ja kevytkermaviiliä aamuin illoin. Hiukan sydäntä särki, kun Ragge nuuskutti tiskipöydän suuntaan muiden herkutellessa, mutta hellämielisyys tässä asiassa tuottaisi pahoja terveyshaittoja. Lihavuus rasittaa kissan sydäntä, niveliä ja verenkiertoa, sekä haittaa liikkumista entisestäänkin. Ragge saisi samaa ruokaa kuin muutkin vasta sitten, kun olisi tarpeeksi vetreä pääsemään itse sinne tiskipöydälle. Sitä paitsi, dieettiruokakin maistui hänelle oikein hyvin.

Ragnarin hurmaavin piirre oli aivan uskomattoman positiivinen asenne elämään. Hän kehräili ja kurnutteli hyväntuulisena, vaikka ei enää herkkupaloja saanutkaan. Silittely ja rapsuttelu korvasi oikein hienosti herkuilla hellimisen, ja leluhiiri sai kyytiä kömpelöin tassuin aina, kun Raggella oli "vauhti päällä" =). Ilkikurinen pilke silmäkulmassa oli edelleen tallella, ja toisinaan muut kissat saivatkin kokea punaisen palleron yllätyshyökkäyksen vyöryvän ylitseen... Kukaan ei kuitenkaan suuttunut tai edes suhahtanut Raggelle, vaan päinvastoin: monesti isot kissat jäivät paikalleen odottamaan kömpelöä hyökkäystä, ja sitten "muka-yllätettyinä" räpsäyttivät lempeästi silmiään iloisena pallona pyörivälle Ragnarille. Kissat ymmärsivät Raggen olevan erilainen pentu, jota ei kuritettu tai opetettu napakoin näpäytyksin arvokkaille kissan tavoille, kuten muita pentuja, Elliä ja Murua. Tytötkin painivat Raggen kanssa toisin kuin keskenään, otteet olivat hitaita ja hellävaraisia, ja painiottelut päättyivät usein siihen, että toinen alkoi nuolla Raggen päätä ja korvia.

Viikinkikuninkaan tarina jatkuu seuraavalla sivulla...