Viikinkikuningas Ragnar osa 4

16.2.2008 Ragge sai epileptisen kohtauksen. Luulin hänen ensin säikähtäneen jotain ja siksi joutuneen outoon paniikkitilaan: hän pyöri ensin hurjasti ympyrää ja kellahti sitten valkoinen vaahto suupielissä kramppiin n. minuutin ajaksi. Olin suunniltani hädästä, mutta aika pian tunnistin kohtauksen epilepsiaa muistuttavaksi. Ragge toipui  nopeasti ennalleen, ja jo viiden minuutin kuluttua kommentoi tapahtumaa kirkkain silmin ja ryhtyi puhdistamaan turkkiaan, joi hiukan, kävi ruokakupilla ja hiekkalaatikossa, sekä ryhtyi leikkimään leluillaan. Minä en toipunut tuosta noin leikiten. Kaikki pelkoni Ragnarin menettämisestä nousivat taas pintaan ja koin uudet kauhun hetket, kun jo vuorokauden kuluttua yöllä alkoi toinen kohtaus. Sillä kertaa kohtaus kesti kolme minuuttia ja soitin päivystävälle eläinlääkärille heti. Tiesin, että yli viiden minuutin epilepsiakohtaus vaatii välitöntä lähtöä ensiapuun, ja että uusiutuminen voi olla vain hetken päässä. Vielä puhuessani eläinlääkärille Ragge kommentoi parilla naukaisulla ja yritti nousta jalkeille. Ell. neuvoi toistaiseksi pitämään pojan rauhassa kotona, ja sitten aamulla soittamaan omalle lääkärille. Istuin sekavan oloisen Raggen vieressä ja rauhoittelin silittämällä. Hetken kuluttua Ragge meni vesikupille ja joi aivan valtavan paljon. Lopulta hän sai janonsa sammutettua, ja vaappui tokkuraisena viereeni nukkumaan.

Aamulla heräsin punaisen kuonon tuhahdukseen nenälläni, ja kun avasin silmäni, alkoi jättikehräys! Ragge oli aivan ennallaan, kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Hän pyysi aamupalaa ja sitten tarhaan leikkimään. Ryhdyin varaamaan aikaa Raggen "henkilääkärille" ja sovimme verikokeiden ottamisesta ennen lääkityksen määräämistä. Ragnarin vointi oli hyvä, joten mitään suurta hätätilannetta meillä ei ollut. Pidin vain tarkemmin silmällä, ettei kohtaus pääsisi alkamaan paikassa, jossa Ragge voisi satuttaa itsensä. Epilepsiakohtauksessahan ei saa mennä pitelemään kiinni tai ottaa syliin, vaan pitää ainoastaan varmistaa, ettei potilas putoa mistään tai kolhi itseään. Rauhallinen suhtautuminen auttaa kohtauksen ohimenoa. Felinan artikkeleista löytyi hyvä tietopaketti kissan epilepsiasta.

20.2. menimme sitten verikokeelle. Ragge tepasteli vastaanottohuoneessa ihastuneena kaikkiin härveleihin, joita eläinlääkärillä oli. Hän suhtautui myös tähän käyntiin kuin mihin tahansa vierailuun: seurusteli kohteliaasti ja hyväntuulisesti, käyttäytyi hienosti, ja oli kaikin puolin oikein "mamman ylpeys". Ell. totesi jälleen yleistutkimuksessa Raggen kunnoltaan erinomaiseksi, joskin hivenen pulskaksi... Myös laaja verenkuva osoitti täysin moitteettomia arvoja, eli mitään sairautta Raggella ei ollut. Niinpä saatoimme nyt epäillä ongelmaa Raggen aivoissa, kun kaikki muut syyt oli jo suljettu pois: selkäranka oli jo aiemmin kuvattu, ja nyt verikokeet. Ja kaikki täysin kunnossa. Saimme lähetteen aivojen magneettikuvaukseen Aisti-klinikalle. Halusin todella tietää, mistä on kysymys. Omat epäilykseni minulla toki jo oli: Ragnar muistutti suloisen puuhakkaassa hyväntuulisuudessaan ja pyöreydessään Down-lapsia, joiden kanssa minulla oli nuorena seurakunnan leiriohjaajana ollut tilaisuus viettää hienoja kesiä. Kyllä kai kissallakin voisi olla vastaavanlainen pieni kromosomin poikkeavuus? Ainakin se oli harras toivomukseni, sillä vaihtoehtoinen ajatus aivojen mekaanisesta vammasta pelotti ja ahdisti. Keräsin voimia (niin henkisiä kuin aineellisiakin) varatakseni ajan magneettikuvaukseen.

Kolmas kohtaus tuli 10.4. ja nyt en enää jahkaillut: Ragge sai ajan tutkimuksiin nopeasti, ja ajettuamme Vantaalle Aistin henkilökunta huolehti meistä ystävällisesti. Neurologi tutki Ragnarin hyvin tarkasti, ja totesi 5,8 -kiloisen palleroni varsin hyväkuntoiseksi, mutta kömpelöksi ynnä hiukan "isokokoiseksi"... Sitten hän lähti valmistelemaan nukutusta ja erikoistutkimuksia. Ragnarilta otettaisiin aivosähkökäyrä ja magneettikuva aivoista. Ragge ymmärsi heti, että "ai jaa, nyt nukutaan" ja vaipui siinä odotellessa ihan oma-aloitteisesti kevyeen uneen tutkimuspöydälle.

Vaan, meidänpä tuurilla tutkimuslaitteessa olikin tekninen ongelma, jonka takia jouduimme palaamaan kotiin - edelleen tietämättöminä, mistä Raggen ongelmat oikein johtuivat. Meille luvattiin kuitenkin, että saisimme uuden ajan heti, kun laiteongelma olisi korjattu, ja lisäksi Ragnar sai epilepsialääkereseptin määräyksellä aloittaa säännöllinen lääkitys heti. Olin melko helpottunut, kun nyt oli sentään lääkkeet estämässä pelottavia kohtauksia! Jo samana iltana aloitimme puolikkaalla pillerillä ja siitä asti puolikas aamuin illoin. Raggen vointi koheni ihan silmissä: lääke selvästi rentoutti kissaa niin henkisesti kuin fyysisestikin, ja pelkäämäni sivuvaikutukset olivat ihan olemattomia. Ragnarin uni vain oli pitempää ja sikeämpää, mutta muutoin kuningas oli aivan oma ihastuttava itsensä, hyväntuulinen ja seurallinen. Jo seuraavaksi tiistaiksi saimmekin uuden ajan tutkimuksiin.

Ja lopulta kaikki huoleni olivat tiessään: Ragnar oli ihan terve poika, magneettikuvassa näkyivät normaalit aivot, ei kasvainta tai aivovauriota, saati muutakaan poikkeamaa. Iloani ei himmentänyt edes diagnoosi idiopaattinen epilepsia, sillä sen hallinta lääkityksellä näytti lupaavalta, ja neurologin mukaan Raggen ennuste oli hyvä. Parhaassa tapauksessa Ragnar olisi kanssani pitkän ja hienon vuosikymmenen, ehkä enemmänkin! Tätä saattoi juhlistaa vaikkapa viettämällä kevään ensimmäisen grilli-illan takapihalla, grillimestarina tietenkin Viikinkikuningas Ragnar.